Mirkka Rekola -seura

Mirkka Rekola

​

KEHÄ JOKA MURTUU

 

1. 
Tämä tapahtui 40-luvun puolivälissä. Minä olin nel­jäntoista. Isäni oli Turun lääninvankilassa, minä lähe­tin hänelle runovalikoiman lahjaksi. Sillä oli nimikin, se oli kansissa, sen nimi oli Valetut varret. Noissa ru­noyritelmissä metsä oli minun tyyssijani, olin lukenut Kiveä, mutta siellä oli myös riimitettyjä, hyvin kapi­nallisia runoja. Esimerkiksi tällaisia: 

​

- Muista, nyrkki uhkaa
vain katoavaista, tuhkaa.

​

Isäni vastasi minulle, että olisi parempi pysyä proosas­sa. Hän pysyikin. Hän kirjoitti vankilassa romaanin jon­ka julkaisi salanimellä (Arvi Kyrö: Kahden vaiheilla, Tammi 1951). 
   Isäni oli Aamulehden toimitussihteerin virasta siirtynyt pienen äärioikeistolaisen Rintamamiesleh­den päätoimittajaksi. Lehti oli lakkautettu 1944. Se ei ollut ainoa syy, miksi hän joutui tuomituksi silloises­sa Suomessa. Hänen vankila-aikansa kesti yhteensä noin kolme vuotta. Minä olin kolmentoista kun se al­koi. Ja minä olin terällä. Me elimme Tampereella, joka vielä silloin oli jyrkkien kontrastien kaupunki. Olin tuntenut sen jo lapsena: me jossakin siinä välissä, ja oliko tuota välikohtaa edes olemassa. Nyt maailma ja­kautui edessäni todella kahtia. Kuului uhkauksia. Pel­käsimme karkotusta Siperiaan, harkitsimme pako­matkaa Ruotsin kautta Amerikkaan. Vene oli jo kuu­lemma Turun rannassa odottamassa. 
   Minulla oli erityinen luottamus isääni. En koskaan nähnytkään häntä tyystin tuon jakautuneen maailman ihmisenä. Mutta silti. En voinut asettua puolelle, en toiselle. Se oli outo kohta, tuo asettumaton. Mutta olin juuri alkanut lukea filosofiaa. Siinä missä annettiin vastauksia, minä tein kysymyksiä. 
   Nyt minun oli äkisti joissakin tilanteissa otettava aikuisen vastuu. Jouduttuaan virattomaksi isä oli pe­rustanut kotiimme taidemyynnin, hän oli ottanut myytäväksi taiteilijatuttaviensa hyviä maalauksia, muistan ne taulut: Pusa, Nelimarkka, Eskola, Viirilä, Eho, Löytänä, Asunta... Kun äiti oli opettajantyössä, minun tehtäväni oli esitellä maalauksia, oli tiedettävä, että joku saattoi tulla kotiimme vakoillakseen, en kä­sittänyt, mitä vakoiltavaa meillä oli. Oli kotitarkastuk­sia, puhelinta kuunneltiin. Oli osattava vaieta. Kenel­le olisin puhunut. Kuka olisi realisoinut tätä, ihmiset elivät elämäänsä, tällaiset tapaukset olivat yksittäisiä. 
   Minussa oli mykistyvää tarkkuutta. Niin todella, että silloin tajusin että kielikin muodostui vastakohtapareista. Se oli musta-valkea, hyvä-paha, sairas-terve kieli, kolmeksi vuodeksi se teki minut miltei mykäk­si, puhuin vain välttämättömän. Mutta kirjoitin kyllä. Kun kokemukseni ei mennyt tuohon kieleen, pitkä matkani noiden dualiteettien parissa saattoi ehkä al­kaa silloin, matka pois dikotomioista. 
   Muutenkin. Mihin minä oikein kuuluin tuossa kahtiajakautuneessa maailmassa. Ei edes synnynnäi­nen sairauteni, joka vei pitkiä jaksoja elämässäni, ol­lut vielä lääketieteen nimeämä. Sain epäonnistuneen ihmisen osan vaikeitten allergioitten vuoksi. Ja sekin sitten vielä, että varhaisvuosistani asti olin halunnut olla poika, enkä ollut. Mihin kategoriaan minä oikeas­taan kuuluin? 
   Ei ollut ihme, että nyt musiikki ja kirjat alkoivat merkitä entistä enemmän. Musiikki ei ainakaan tunte­nut rajoja, olin alkanut opiskella viulun soittoa jo ai­emmin, en perheen ajamana, halusin oppia sitä, kerä­sin rahaa auttaakseni tuon soittimen hankkimisessa. Silloin 13-vuotiaana uskaltauduin ensi kerran käy­mään konsertissa. Sitten istuinkin monta vuotta per­jantaisin sinfoniakonsertissa Tampereen vanhan raati­huoneen parvella. Sinne pääsi parilla markalla. Kuulin klassista musiikkia moneen kertaan, viulukonsertot eri solistien tulkitsemana. Pidin musiikkipäiväkirjaa. Luin Rollandin Jean-Christophen, siinä sentään puhut­tiin musiikista, ja sitä riitti kymmenen osaa. Minäkin halusin kirjoittaa niin kuin kuulin. Mahdotonta. Yri­tin säveltää. Joskus myöhemminkin on muistiinpa­noissani nuottinierkintä. Siihen aikaan kuuntelin ra­dion keskiaalloilta konsertteja, tunsin matkustavani. Levysoitinta ei ollut, ja minun musiikkimuistini oli ehkä parempi kuin nykyään. 
   Ei lukemisenikaan tuona aikana tuntenut rajoja. Ja luin varmaan tietokirjallisuutta yhtä paljon kuin kau­nokirjallisuutta. Muistan miten kahdesta romaanista tajusin jotakin viihteen ja taideteoksen erosta. Toinen vieroitti minua todellisuudestani, toinen ei. Silloin sen keksin: todellisuus vetää puoleensa todellisuutta, oli se miten erilaista tahansa. Se oli hyvä havainto. Filo­sofiaakin luin, kaikkea mahdollista. Sen panin merkil­le, että itäiset aspektit, ja läntisessäkin filosofiassa nii­tä oli, tuntuivat aina tutummilta. Runouden lukemi­sen saatoin alkaa kotini kirjahyllystä, niin tulin luke­neeksi aika kronologisessa järjestyksessä. Jatkoin lai­naamalla kirjastosta. 
   Mutta kirjan halusi usein itselleen. Antikvariaattia ei Tampereella tuolloin ollut, myöhemmin tuli yksi, ja sen kyllä kolusinkin. Kirjakaupasta saattoi sentään sil­loin löytää vanhempiakin kirjoja. Ja sitten Puutarha­kadun osto- ja myyntiliikkeitten joukossa oli yksi, jossa kävin usein. Kauppias lainasi minulle kirjoja, kutsui minut takahuoneeseen juttelemaan niistä ja va­kuutti lukevansa ne itse vasta kun oli kuullut mielipi­teeni. 
   Sairastelin niin että suoritin koululuokan yksityi­sesti kesällä, sitten lukionkin kaksi viimeistä luokkaa yhdessä syksyssä, mutta perin myöhästyneenä. Minul­la oli aikaa lukea. Opin pitämään runokokoelmaa lä­helläni kauan. Niin moni runoilija innosti minua että vertailunhaluni koki kyllä silloin lopullisen inflaation, onnekseni. 40-luvun lopulla aloin lainata ruotsalaista ja saksalaista lyriikkaa. Aloitin Södergranista ja Nietzschen Zarathustrasta. Sitten tuli aika, jolloin aloin vähillä rahoillani hankkia vastailmestyneitä ru­nokokoelmia. Ja seurasin kirjallisia aikakauslehtiä, Ajan Kirjaa ja Näköalaa. 
   Tämä varhaisnuoruus oli siis sodanjälkeistä pula­vuosien aikaa. Jokin historiantaju täytyi ihmisessä ol­la, se pani silloin kiihkeästi tarkistamaan edellisen su­kupolven arvoja ja ihanteita. Mitä jäi jäljelle? Arvotto­muusko? Ei, ei sitäkään. Siitähän olisi tullut uusi arvo. Siinä oltiin puilla paljailla. Ainakin minä olin. Ei jää­nyt individualismin kulttia, ei kollektivismin, ei taitei­lijakulttia, ei kerrassaan mitään, millä oli niin kauan ratsastettu. Oli tehtävä tarkkoja eroja, löydettävä uusi lähtökohta. Nytkin sanon julmasti, että ne jotka niin rakastavat traagisia taiteilijakohtaloita ovat samoja, jotka niitä tekevät. Eikä niistä tule olemaan puutetta, kohtaloista eikä niiden tekijöistä. 
   Tuon sodanjälkeisen ajan tarkistuksissa on jokin ahdas portti, ja minulle se oli kaitakin tie, siitä ei me­ne ellei ole pakko. Ei, vaikka se sitten merkitsisi to­della avaraa tilaa. Tässä maassa puhutaan narsismista. Ja minun mielestäni on palattu takaisin individualis­min kulttiin asti. Kyllä van Goghin leikattu korva aina yhden hänen maalauksensa voittaa. 
   Mutta minä jatkan vielä vähän tätä biografiaani. Mitä biografia muuta on kuin että kasvaa lapsuutensa ainoaksi kumppaniksi nuoruutensa, ainoaksi keski­-ikänsä kumppaniksi, vanhuutensa. Ja miksi jää. Aino­aksi kumppaniksi.

​

2. 
50-luvun alkupuolella tein niin nopean ja halvan bus­simatkan Eurooppaan että nähtävyydet vain vilahtivat ohi. Alpeilla bussi kuitenkin meni rikki, ja sain viettää yöni alppimajan seinään nojaten, näin vuorten tähdet ja alppitalojen valot, kuulin vuoripurojen kohinan. Sieltä ovat peräisin esikoiskokoelman Vedessä palaa (1954) vuorirunot. (Vuorivedestä painovirhe tosin te­ki vuoroveden, ja joku arvostelija kirjoitti: »nuori ru­noilija - kunhan ei olisi ollut runoilijatar - ei tiedä mikä on vuorovesi.») Takanani oli monia kirjoittamis­vaiheita, myös uudenlaista, modernia runoa. Mutta siitä puuttui jotakin, minun puristukseni ehkä. Kun kirjoitin: 

​

Kuunsirppi on jäänyt päivänvaloon.
Meissä on ikävä entiseen. 
Haluamme takaisin 
sinisenmustat yömme ja tähdet. 

​

- tiesin että halusin kirjoittaa sellaista runoa, mutta en koskaan voisi ohjelmallisesti.
   Jotakin olin noina edeltävinä aikoina opettanut it­selleni. Ehkä liiankin jyrkästi. Jos sanalliseen ilmai­suun tulvii attribuutteja, on vaihdettava kynä sivelti­meen. Tai jos sanat alkavat liikaa soida, on soitettava. Viulunsoitosta aloin tajuta, että tekniikka on voitetta­va kahdesti, ensin omakseen ja sitten unohdettava. Niin pitkälle en soittamisessa päässyt. Kirjoittajanakin olen yhä sillä matkalla. Kun olen jonkinverran toimi­nut toisten lukijana, olen muistanut, miten oli tärkeätä että tajusin itsekritiikin. Sillä ei ollut mitään teke­mistä mielialan, ei depressiivisen, ei maanisen eikä hybrisen kanssa. Puhuin siihen aikaan paljon näkemi­sestä. Tarkoitin jotain aivan erityistä hievahtamatonta silmää. Sen kanssa jouduinkin elämään. Kun minulla ymmärrettävistä syistä saattoi olla tiheitä päänsisäisiä, paranoidisiakin kuvioita, enkä voinut kiistää selvänä­köisyyttäni, tajusin ettei tuo silmä, joka näki, ikinä voinut olla niiden kuvioiden sisällä, se ei ikinä olisi nähnyt niitä kokonaisuuksia, jos se olisi ollut niiden vanki. Se ei ollut vanki. 
   Mutta silmitön täytyy luottamuksen olla, kun us­koo, että se sisäinen lukija joka kirjoittajalla on itses­sään, on jo tae siitä että sellainen lukija on muuallakin olemassa ellei nyt, niin joskus. 
   Minun tavaton ilmaisemisen tarpeeni ei koskaan ole ollut helpointa laatua. Siinä on aina ollut vastus. Varhain jo kummastelin sitä, miksi minulla ei ole liu­kasta sileää lankaa. Miksi minun aina on kirjoitettava siitä kohdasta, missä on solmu. Sanottavani oli aina siellä. Ja se tuntui olevan suorastaan sama kuin fyysi­nen solmuni. Elämästä tuli harjoitus, siinä sen mieli. 
   »Ruumis on heikko, mutta et tarvitse vahvempaa sau­vaa», kirjoitan aforismini. Nykyään huomaan usein sanovani, että nyt tämä sauva päättyy. Ja sitten vas­taan: Niin kuin se ei aina olisi päättynyt. Jos se kerran on sauva. 
   Vahinko etten pystynyt yhtään iloitsemaan kun kaksi kustantajaa toivoi esikoiskokoelmaani. Minä näin taas kahtiajakautuneen maailman edessäni. Van­ha ja uusi runo kiivaassa kamppailussa. Kävi niin kuin otaksuinkin, perinteisen runon lukijoille olin aivan vieras, yltiömodernisteille en kyllin moderni. 
   50-luvun murros ei minulle ollut yllättävä, olin sentään seurannut suomenruotsalaista runoutta. Kir­jatkin etsivät lukijaansa. Yllätyksekseni olin löytänyt Gunnar Björlingin kokoelman Ett blyertsstreck isäni kaapista, hänen oli täytynyt tuoda se toimituksesta kirjana jota kukaan ei käsitellyt. Paavo Haavikon ja Tuomas Anhavan kokoelmat merkitsivät minulle sitä maailmaa josta sotaa edeltäneet arvot olivat poissa. Muissa yhteyksissä olen jo kertonut miten merkittä­väksi Helvi Juvosen tuotanto Pohjajäätä-kokoelman kautta minulle oli tullut. Koin itseni hyvin erilaiseksi, mutta vaikutuksensa sillä oli minun nuoruudessani il­maisukurini kannalta. 
   Nuoremmille jotka eivät tuota kirjallisuuden to­dellista murroskautta ole kokeneet, olen joskus ver­rannut sitä uuden aallon filmiin. Siinä kamera löysi silmänsä. Niin löysi runouskin itsensä. Mutta kaikki modernin runon lipunkantajat eivät minua kyllä va­kuuttaneet. Vakavan murroskauden haitta on aina et­tä se joillekin on pelkkä trendi. Ellei niin olisi silloin­kin ollut, meillä saattaisi olla enemmän todellisia kir­jallisuusihmisiä tämän markkinamelun aikana. 
   Muuan ilmiö sodanjälkeiselle ajalle oli ominainen. Kun takana oli mitä oli, tarpeeksi ankeata, kärsimyk­sen ja ahdistuksen tunnoille saatettiin viiletä. Ne jäi­vät sairaalan seinien sisäpuolelle. Ilmiö oli tuttu muu­allakin, Olof Lagercrantz kirjoitti siitä Ruotsissa pit­kän lehtiartikkelin 60-luvun alkupuolella. Kun tuska ja ahdistus oli aina liitetty, ja suorastaan palvovasti, taiteilijakulttiin, ei ollut ihme, jos modernismi jossain määrin niitä väisti. Tämä on minun henkilökohtainen tuntuni tuosta ajasta. Minun nuoruuteni Helsinki oli potilaita, sairaaloita. Minun näkemykseni että kärsi­mys on hyväksyttävä - monesti kovan kapinan kautta - hyväksyttävä tekemättä siitä arvoa, koeteltiin uudes­taan ja uudestaan. Jos kärsimisestä tehdään arvo, se vain sitoo ihmisen itseensä. Tällainen oli minun tar­kistusteni hidas matka tuona aikana kun ensimmäiset kokoelmani ilmestyivät.
   Yritinkö minä vielä noina vuosina löytää jotain synteesiä? Rakensin kuin taloa, ja kun se alkoi olla valmis, jätin itseni ulkopuolelle. Kun tuli vuosi 1958, konkurssini oli selvä, pitkä filosofinen matka päättyi. Tiesin etten saanut kokemustani enää uutena mihin­kään rakennelmaani. En enää välittänyt rakentaa, kaikki saisi rakentua itsestään, elämästäni. Käsitys voimasta muuttui, voima »pehmeni». Jokin murtui. Oliko minulla mitään suojattavaa enää? Runon subs­tanssi muuttui: junanikkunasta näkemäni lintuparvi lennossa ei ollut yhtään häilähtävämpi kuin kallio sen alla. Ei minunkaan tehtäväni ollut kerätä tosiasioita. Oliko samantekevää, että runo saattoi pysäyttää maa­ilman hetkeksi. Ja onko se samantekevää nytkään, kun maailmaa viedään käsistämme. Olin keskellä tuo­ta muutosprosessia, kun Juvonen syksyllä 1959 ly­hyen aikaa sairastettuaan kuoli. Se jätti minut kysy­mykseen, jota en voinut vastata pois. 
   Kun Syksy muuttaa linnut ilmestyi (1961) olin kol­missakymmenissä; kirja on hiljaisesti radikaali kään­nekohta tuotannossani, pidän sitä sellaisena yhä. Olen iloinen että ruotsiksi ilmestyneen runojeni valikoi­man Glädje och asymmetri (1990) kääntäjä Martti Soutkari on osannut aloittaa juuri tuosta kokoelmas­ta. Sillä ilmestyessään kirja tuli tyrmätyksi, minun kannaltani kohtalokkaastikin, se tyrmäys vaikutti pit­källe tuleviin vuosiin. Ellen yksinäni olisi osannut ky­syä, miksi vastus niin vahvasti kohdistui minuun - kukaan muu sitä kysymystä tuskin teki - tieni olisi noussut pystyyn. 
   Oli spektaakkelien aika ja osallistumisen aika. Al­koi kuulua tyrmistyttäviä haasteita: »Kirjailijan tehtä­vä on tiedostaa ja tiedottaa.» Siihen koukkuun tiedos­tava ihminen saattoi kyllä jo silloin arvata liittyvän monia muita haasteita. Niin kuin sitten tulikin, pitkä politisoitumisen aika. 
   Olin mennyt kammiooni ja sulkenut oveni. Elä­mäni oli aina ollut osallistumista, sitä se oli vielä kam­miossakin. Mutta kyllä sen ovea jyskytettiin, massiivi­sen kärsimyksen nimissä, enkö ollenkaan välittänyt siitä? Mutta nyt en aio jatkaa tästä. Riittää kun tiedät­te, että suuri osa tuotannostani 1960- ja 1970-luvuilla on kirjoitettu noiden haasteiden aikana. Sanon vain, että jos ette tuota tuotantoa tunne, se ei ole minun syyni. 

 

3. 
Olin alkanut käyttää vastakohdista, syy- ja seuraus­suhteesta, muistakin lainalaisuuksista, kristinuskon nimitystä vanha liitto. Mutta uusi? Mikä se oli? Sitä en voinutkaan panna vastakohdaksi. Se ei ollut mikään vastakohtien vastakohta. Minun skitsofreeninen jakamiseni loppui tuossa paikassa. Rasittava välienselvit­tely maailman kanssa, jonka suhteen aina olin koke­nut ulkopuolisuutta. 
   Kysymykseni ennen Iloa ja epäsymmetriaa (1965) oli tämä: mikä se on joka on vastakohdissa mutta ei ole niistä? Olin missä olin, tein mitä tein, kysyin sitä aina. Kysymyksiini ei useinkaan tule vastausta. Ei ai­nakaan millään odotetulla tavalla. Tähän vastasi visio, ilmestys, jota en koskaan kuvannut. Kirjoitin sen: 

​

Nyt sanon: se on tämä tähti minulle ja elämäni tyhjä hau­-
ta, pääsiäinen. Kaikki nämä kuvia kaikki tapahtumat eikä
voi tietää miten ne pantiin alulle: Siinä on Neitsyt Maria
kuvien kuva. Ja vielä kahden maailmassa. 

​

Iloon ja epäsymmetriaan voi liittää Muistikirjan lauseen »Maailman kuvaluonne, opittu temppeleissä. Ihmi­nen kulkenut, sisään ja ulos.» Sisä-ja ulkomaailma menevät tuossa kokoelmassa yhteen. 

​

Hänellä on ikoni seinässä 
kun hän kulkee sisään ja ulos 
sitä ei juuri huomaa 
silmät vain siirtyvät kuvasta kuvaan.

​

Mitään kontaktia ortodoksiseen uskontoon minulla ei ollut, mutta aloin noihin aikoihin käydä pääsiäisju­malanpalveluksissa. Ne vastasivat iloani. 
   Olin vaihtanut kustantajaa. Ilon ja epäsymmetrian ja kokoelman Anna päivän olla kaikki (1968) vein Wei­lin+Göösille. Tuomas Anhavan merkitys näiden runojen löytäjänä oli ratkaiseva. Kovin suurta luottamusta Weilin+Göösillä ei minuun kuitenkaan ollut. Muisti­kirjaa se ei enää julkaissut, se tuli WSOY:ltä syksyllä 1969. Niin erilaisia kuin nämä kolme kirjaa ovatkin, ne liittyvät kiinteästi toisiinsa. »Vuodenajat ovat toisissaan, kuuset tulevat talvesta vastaan». Minulla on se näke­mys, että neljä ikäkautta, vuodenajat, ovat yhtä aikaa ihmisessä. Anna päivän olla kaikki -kokoelmassa päivä ja yö ovat rinnakkaiset. Ja kokoelman lopussa:

 

Syreeni on ruskea nyt. Se suuri valkea. 
                       Kesän keskikohta. 
Meren punainen kuu, on ollut päivässä kauan.

 

Kuut ja auringot, niin keskuslyyrisiä kuin ovatkin, merkitsevät tuotannossani aina prosessia, ne saattavat yhdistyä. Muistikirjassa sanon: 

​

Minulle alkavat valjeta harmaat päivät. Ei aurinkoa, ei
kuuta, ei horisonttia. Ja me yhdessä yötä ja päivää. 

​

Olen harmaan eri sävyissä. Eräs Legerin suuri työ, jos­sa muistaakseni on 99 eri harmaata, on jäänyt mielee­ni tuon kokemisen vuoksi. 
   Tarkka lukija voi havaita että puhun muistikirjas­ta jo Anna päivän olla kaikki -kokoelmassa. Tuolla ko­koelmalla on oma pituutensa: »olin nähnyt leimah­dukset ennen mäntyä, ja vuosisadat kuluivat kun kat­selin sen paloa.» 
   Kun kirjoitin:

 

Se on täällä 
kuin solmu valkeassa liinassa, 
                          talvi, 
ja kukkii minun kesässäni, 
tuomi, pihlaja. 

​

tarkoitanko minä sitä solmua, joka on kietaistu lii­naan, jotta se muistuttaisi? 

​

Herätä muistin eloon uudestaan ja uudestaan unohtaa et-
­tä se oli. 

​

Aforismeja olin kyllä kirjoittanut jo kauan, jo ennen esikoiskokoelmaani. Niin tiiviille ilmaisulle kuin mi­nun ne kai ovat väistämättömiä. En ollut ajatellut jul­kaista niitä. Muistikirjan (1969) julkaisin siksi, että se on kokonaisuus. Niin tarkka olen etten panisi kirjan nimeksi kirja, ellei sillä olisi merkityksensä. Olemas­saololla muistina on funktio tuotannossani. En tiedä, onko tuota kirjaa sellaisena kokonaisuutena luettu. Väinö Kirstinä totesi sen ilmestyttyä, että jotakin uut­ta oli tullut kirjallisuuteemme. Silti se näytti aina unohtuvan kun aforismista oli puhe. Kunnes muuta­ma vuosi sitten Markku Envall väitöskirjansa yhtey­dessä totesi sen aforismin uudistajaksi. 
   »Niin toisissaan kuin erillään, ne antavat peilin ja parit» - Maailmat lumen vesistöissä (1978) on minulle musiikillinen kokonaisuus, mutta en tiedä, onko se si­tä kenellekään muulle. Silmänkantama (1984) asettuu Puun syleilemällä (1983) -kokoelman pariksi. Siinä missä ovat peilit, on nyt vesi. Olen tuntenut aina jotain yhteyttä Tarkovskin filmeihin. Tämänkin kirjan jälkeen näkemäni Nostalgia muistutti siitä. Kaikkein kiinteimmin Muistikirjaan yhdistyy Tuoreessa muistis­sa kevät (1987). Siinä tulee tahdon aspekti takaisin tuotantooni, hyvin erilaisena kyllä kuin mitä se oli nuoruudessani: »Minä olen muistin palveluksessa ja tahdon. Toinen provosoi toisen.»

 

4. 
En muista kuka sosiologi jonkun keskustelun yhtey­dessä väitti että meidän pitäisi päästä irti ikäkausijaot­telustamme. Muistan vain, miten hänen väitteensä ohitettiin. Tuo väite saattaa vastata käsitystäni että ikäkaudet ovat yhtä aikaa läsnä ihmisessä. Olen muu­tenkin sitä mieltä että vanhan ajattelun metodit eivät enää ole niiden ongelmien, joissa elämme. Mutta jos menetämme vuodenajat ympäriltämme niin kuin vii­me vuodet panevat pelkäämään, muutos on kyllä mel­koinen, se on menetys. Vuonna 1972 ilmestynyt Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille oli minulle tuollainen muutos, vuodenajat menivät ohitseni, olin niiden ulkopuolella. Siinä sen sain, minähän olin aina pyrkinyt pois kehältä. Katsokaa kukkaa, sen teräleh­teä, sillä tavalla kehä murtui minulta. Kun se sitten kutsui takaisin pöytäänsä, olinkin viides. Rakkausru­not kuuluvat keskeisesti tähän. Jokin värähdystaajuus on niissä minulle yhä tuttu. - Tyypillistä minulle, en ollenkaan ajatellut että tuo nimi myisi. Kirjaa edelsi isäni kuolema 1970 ja uuden sukupolven syntymä 1971. 

​

Lehmuksenkukan tuoksu
etsinyt sinua 
kadonnut 
sisään sieraimista. 

​

Puhun yhdeksän portin puistosta, jonne on haudattu koko kaupunki. Pysäytin vartijan ja kysyin kuinka monta porttia on Hietaniemen hautausmaalla. Muis­tin että buddhistit nimittävät ihmistä yhdeksän portin kaupungiksi. 
   Mihin sitten tulen myöhemmin, sen näen jo tässä proosarunossa: 

​

Minä jätän tämän kuoleman nyt ja siirryn, oi tuhansia
vuosia, niin kuin vetäytyisin niskahiuksieni taakse, hy-
­myä myöten. 
       Tämä on vähän kaukainen päivä kenenkään tulla tai
mennä. Kaikki vieraat ovat myöhässä, ovat aina olleet. Mi-
­nä odotin. Niin kuin olisin kantanut ruumiini ulkopuolel­-
la. Se on vuosi. Se oli vuosia, joita kukin viettää omana ai­-
kanaan. Eikä edes kolmea kesäistä kuuta jää tähän vaan
minä leikin nurmella lapsen kanssa. 

​

Kokoelmassa Tuulen viime vuosi (1974):

​

Kiviltäkin jo pyydän
anteeksi että viivyttelen
tässä vaikeassa paikassa.

​

Niin viivyttelinkin. Olin alkanut kohdata menneisyyksiäni. Niitä tuli ja meni.

​

Kiirastuli: vaieta helvetistä. 
Toinen on äänessä, 
                               toinen on tässä, 
ja minä kuuntelen tarkkaan tätä ääntä.
Armottomat korvat, 
joille tarvittiin anteeksiantamuksen elämä.

​

Tuulen viime vuodessa on enemmän takautumaa kuin missään muussa kirjassani. Ja jos aikaisemmille runoil­leni joskus on ominaista nopea ja tiheä liike, tässä on vaa'an heilahdus. Näin, miten se asettui tasapainoon.

​

Kun nousin Uspenskin mäkeä 
päivä laski, 
toisella puolella kuu, nouseva
samalla korkeudella 
temppeli siinä välissä, 
kupolin yllä sinessä sateenkaari.
Menin auringonpuoleisesta ovesta
sisälle pieniin liekkeihin, 
joiden laulu kohosi ihmisten huulilta:
yksi, yhteinen, hengittävä. 
Ja sateenkaaressa kaikki. 

​

Tuohon kirjaan liittyy eräänlainen mandala-kuvio. Sellaiseksi muuttui kaupunki minulle. Ja kun yritin karata siitä, joku nosti rannassa eteeni pyöreän mat­tonsa, se oli täynnä ympyröitä. Ja nelikulmainen liina jota hän taitteli, sekin oli tuota kuviota. Vaikuttaa sil­tä, ettei minulla ole paljonkaan hyötyä fantasiastani, todellisuus on vähintään yhtä mielikuvituksellinen. Se tarvitsee vain keksiä. Mutta siihen ei sitten tarvitse keksiä mitään. 
   Tuulen viime vuoden myötä kronologinen vuosi oli poissa. Ei ollut sattuma, että seuraava kokoelma onni­meltään Kohtaamispaikka vuosi (1977). Sanon siinä: »vuosi ei seuraa vuotta, tyhjä pöytä on tilattu».
   Vuosi muuttuu paikaksi, aika tilaksi. Se ei ehkä ole niin uutta runoissani. Mutta tähän liittyy enemmän. Alan nyt puhua kahdestatoista portista. Tämä uusi vuosi ei tule entisestä. »Uudessa vuodessa päivän ikäisinä», sanon aforismissani. Olenko minä tosissani. Kyllä olen. Tarkoitan näillä porteilla uuden liiton vuotta. Ja kun sitten löydän Johanneksen ilmestyskir­jasta kolme porttia pohjoiseen kolme etelään kolme itään kolme länteen, kaksitoista, vuosi paikkana mer­kitsee minulle Uutta Jerusalemia. Mutta minä en ole William Blaken aikalainen, minä en käytä tätä nimi­tystä. Siihen mikä on uusi vuosi liittyvät myös nyt Il­mestyskirjan sanat: »Katso uudeksi minä teen kaikki, kaikki entinen on mennyt.»

​

Ei hän tarkoita lasia, hän sanoo että se on 
                                         ikään kuin kaltaista 
joka päästää lävitseen tämän 
ihmisten läikkeen, 
                            auringon ja kuut, 
mutta maalla on toki varjonsa 
                            niille jotka elävät 
minä näen kevään pilvissä, kasvoissa 
miten sammumaton se on. 
Kuka ei maista kuolemaa. Kenet maanvalo ruokkii.

​

Kun yhdeksän porttia sulkeutuvat, se on poistumisen kohta. Miten nuo kolme porttia aukenevat? Kaksitois­ta. Ei enempää siitä. Olen kirjoittanut tästä jo niin pal­jon kokoelmissani. Sanon vain, ettei tämä ole ajatus­rakennelma. Kun joskus myöhemmin näin Helsingis­sä japanilaisen Ma-taiteen näyttelyn, siinä oli aika tila­na. Sielläkin oli temppelin kuva, yritin tietysti laskea, oliko siinäkin kaksitoista porttia, en ole varma. 
   Enkä tiedä sitäkään, onko UuttaJerusalemia muu­alla tällaiseksi ei-kronologiseksi vuodeksi tulkittu. Vaikka se ei olekaan ajatusrakennelma, sitä tietysti voi lähestyä ajatuksella. Uusihan ei siinä ole vanhan vas­takohta. Mutta siinä juuri ajatus kilpistyy. Ja vuosi au­kenee toisaalta. 

   Aivan samaa kokemista on tämäkin runo: 

Kun heräsin aikaisin, 
ei jalkeilla ketään, 
linnut, lintujen parvet iloisia siitä.

 

Ja tervehditty olkoon se lukija, joka ei lue tätä lyhyttä runoa ohi.

​

5.
Olen seurannut tätä matkaa lähinnä vuodenaikojen kautta. Muukin lähtökohta, toiset poolit, toiset parit tai elementit tai kaltaisuus olisivat voineet yhtä hyvin viedä tänne. Myös se miten koen maailman muistina. Ja miksi ei vaikenemisenkin matka, se kuuluu olen­naisesti tähän. Mutta miten olisin puhunut siitä. Ru­not, joita voi nimittää rakkausrunoiksi, kuuluvat näihin kokoelmiin eikä koko matkaa olisi ilman niitä. Minä mukailen tähän Hafizin säkeen: Minua vetää puoleensa se, jonka sydän hehkuu sädehtivänä, vaik­ka todistettiin, että tämä maa ei ole mitään. 
 

Tämä matka on merkinnyt runoa silloin kun se on voinut konkretisoitua. Jotakin on täytynyt tapahtua, todella, minä en enää ole muistanut maailman kuva­luonnetta, en sitä millä luonnehdin Iloa ja epäsymmet­riaa. Olen kysynyt itseltäni, miksi en heittäydy tyystin visioitteni varaan, konkreettisiahan nekin ovat. - Il­meisesti haluan pysytellä maan pinnalla niin kauan kuin mahdollista. Ja kun en yleensä halua käyttää suu­ria sanoja, mikä minä olen väheksymään sitä että runo tulee monesti luokse köyhännäköisenä. 
   Kieleni monimerkityksisyyteen on kiinnitetty huomiota. Sitä on, toisissa kokoelmissa enemmän, toisissa vähemmän, itsetarkoitus se ei koskaan ole. Se liittyy ilmaisuuni niin kuin aforismikin, enemmän it­sestään kuin tieten tahtoen, kieli aukenee kokemisen eri tasoja. Voisin tässäkin käyttää ilmaisua tasojen ris­teys. Merkitykset ovat yhtä aikaa läsnä. Jos ne vetävät vain päinvastaisiin suuntiin, silloin jokin merkitys on jäänyt lukijalle aukeamatta. 
   Kuutamourakassa (1981) monimerkityksisyyttä on ehkä enemmän kuin missään muussa kokoelmas­sa. Mutta myös näin yksinkertaisesti:

 

Sinä olet minun kadottamani, 
ja minä olen sinun, minä tunnen tämän
hiekankin sinun jalkapohjiesi alla. 

​

Tuossa kokoelmassa on joitakin runoja, jotka taas sel­västi jatkavat vuosipaikka-kokemusta. Olin tehnyt Kreikan-matkan ja asunut Kronos-nimisessä hotellis­sa. Se palautti mieleeni kulta-ajan Kronoksen tarinan, hänen kaksitoista lastaan, joista yksi oli Zeus. Tarkoi­tuksellisesti sitten samalla aukeamalla on runo Agios Nikolaoksen kaupungista, jossa olin. Kaupungin kes­kellä on järvi, lähellä merta, sieltä lähtivät kalastajat niille vesille, joilta Johannes näki kaupunkinsa kaksi­toista kuuta. Tosin hän ei nähnyt niitä Kreetalta vaan Patmokselta. Mutta Agios Nikolaoksesta tuli jonkin­lainen pieni mandala kaupungista joka on vuosi. 
    Sekä aika että paikka transsendoituvat eräässä ru­nossa. Kynänikin olisi pitänyt pudota: 

​

He ovat tässä, nuo lapset, 
eläkeläiset, keski-ikäinen pari, 
kaveri tyttönsä kanssa, väsyksissä 
                                           nukkuvat kaikki tässä unessa,
kun heräävät, 
alkavat kysellä mikä aika nyt on 
ja paikka enkä minä voi sanoa, 
                                         sinä jo sanoit, 
ei ole paikkaa, ei mihin mennä, 
heidän huolensa, ne täyttivät päiväni, yöni, 
enkä minä voi sanoa, pudotin ne pois. 

​

Tässä yhteydessä en voi enempää tehdä selkoa siitä miten koen runojen liittyvän toisiinsa niin kuin afo­rismienkin. Ne ovat matkalla, maamerkkejä niissä on, mutta maasto voi silti olla outo. Kirja kirjalta olen ol­lut uuden vaiheen edessä tietämättä saanko sille il­maisua. Kokoelmassani Kuka lukee kanssasi (1990) ki­vi löytää minut yhtälailla kuin minä sen, subjekti ja objekti ovat yhtä: 

​

Aina katsoin samaa kiveä 
kun kuljin siitä, miksi en osannut
sanoa sitä, miksi olin niin mykkä. 

​

 

Teoksesta Muistinavaruus 2000. Joensuun yliopistossa 11.9.1990 pidetty studia generalia -esitelmä. Julkaistu teoksissa Miten kirjani ovat syntyneet, 1991 ja Virran molemmin puolin. Runot 1954-1996, 1997.