Lue | mirkkarekolaseura

Teoksesta Vedessä palaa

TUULESSA

Ei ole mitään hätää. Varjo ei
voi kaatua. Se liikkuu niinkuin puu
ja toistaa sitä joka nykäisyllä.
Kuin tulena se tuuleen tempautuu
ja liukuu keveästi kaiken yllä.
Ei ole mitään hätää. Varjo ei
voi kaatua. Se liikkuu ainoastaan.
Ja oksan irrotessa rungosta
se tuntee sen ja ottaa vastaan.

AURINGONVALOSSA

Kuunsirppi on jäänyt päivänvaloon.

Meissä on ikävä entiseen.
Haluamme takaisin
sinisenmustat yömme ja tähdet.

RANNALLA

Ajopuiden alla
pienin parvin
keinuvat levät
ruosteenpunaiset
ja ranta kimaltelee
näkinkuorin.

Ei tiedä kukaan
missä tie on suorin.

Levosta pohjan
kertoo pinta paljon.
Kun väsyt, ei se kerro
mistään muusta.
Ja vähän vastaa
rannan vapahdus.

Ei ole mitään, mitään muuta meillä
kuin ajelehtimisen oikeus.

TÄNÄÄN

Luvaton liekki
syttyi sävelistä
ja kielsin sanat
ennen syntymistä.

En jaksa
toisten kylkeen kipunoida.
Jos tähän jään,
niin saanko tässä soida?

Teoksesta Tunnit

KUVAT

Jos tämä musta vesi
vain minua heijastaisi
mikä uskomaan saisi
että heijastun.
Ellei se kantaisi sinua
pilveä puuta
kenen puoleen kääntyisin siitä
mihin nyt kumarrun.

YÖ

Suo niin upottava
ettei oksan varjoakaan kestä
pidättää päivän pelon silmissään.
Karpalo nousee käteen tyhjyydestä.
Yön kurpalla on vettä äänessään.

Teoksesta Syksy muuttaa linnut

Joka yö
jos näet liitukallion
enteilevän valoa
yön murskatun kuoren
päivän irtoavan
ennen aamua
ennen kylmää kanoottia
olet jo matkalla
olet jo matkalla.

Rannalla usva hengitti siivet itselleen ja lensi,
muistoni päin. Nyt liukuu sileä selkä kauemmas
ja vie veneen mukanaan. Olen matkalla yön läpi,
yö ei huomaa minua, niin musta.

Suuri tuuli
jota olen luotu kavahtamaan
ennettä täynnä,
olin poissa, maailmat siirtyivät
toisiaan kohti.
Mennyt, opeta minulle
kadonnut katse kauan tähyämään
siihen mikä ei tiedä häviävänsä.

Tuuli nousee saniaisista
koskettaa itseään
olenko minä täällä.

Puut ryhtyivät latvasille
ja heinät.
Kun lähdimme tuuliselta ovelta
rinteille tänään
näytti kuin ruohoista
olisi tämä kohta syöty.

Mitään liikuttamatta
haluan nähdä
niin kuin tämä syksy
muuttaa linnut.

On puhuttava
niin kuin sanoissani
yhä olisi ääni
ja vastaisit lähellesi kaikki
tässä tuulessa
joka alusta tulee
käy yli ja ympäri lakkaamatta
tässä me olemme
niin samanikäiset
että voisimme huutaa yhtäaikaa.

Jos tämä
aika on suo ja imee
miten monen metsän
varissut siitepöly
metsät tuulta ja tuulta
jos tämä aika
näin luo haavoja umpeen
minä en pidä päästäni
en kuin Descartes, en nouse
hiuksista kannolle
keskelle asiaa
jos tämä on aika
ja näin luo itsensä umpeen.

Teoksesta Ilo ja epäsymmetria

Kun sinä tulit
näin mitä olisin halunnut sanoa,
kun olit mennyt ohi, unohdin.
Kaikki oli silmissä
kaikki oli silmissä
eikä kauempana.

Omenan kukat omenan kukat
ja mennyt syksy palaa:
oksilla keinuvat oksat.

Kun veneitä sousi sulavedessä jään ympärillä
tunsin että voin lähteä sieltä

Huudahtelee ihmettelee
soittolavan pitkiä leveitä portaita
portaitten välistä ruohoa
kasvaa ruohossa
pieni tyttö

Katso kuinka syksy on korkea ja kissa matala.
Puutarha on täällä kuin puolikas kuuta.

Tahtoisit itse ottaa omenan,
nostanko sinut vai taivutanko oksan.

Se oli kuiva elosalamain vuodenaika. Tunsit itsesi
tiellä. Olisit antanut ruumiisi poltettavaksi. Ei se
mitään hyödytä, et sinä omista sitä. Kun hengitit,
myrsky nousi sinipunaisia kukkia meri nousi sil-
miin, rannoille lainehti vaalea heinä. Ja äkkiä,
kylmeni.
Luit sanoja, silmiin painettuja, sinusta
tuntui puut kaatuivat jään alle.

Aina olin menossa
tunsin korvani tuulessa
erottumaton
jokin ruskea sävel
ei ollut laulu
maasta nousi lintuja
minä räpyttelin silmiäni

Pitkin kesää kuuset tulevat talvesta vastaan

Teitten ääniltä
ei niin vain erota kolkutustaan.
Pitkä matka kesä sateinen nopea.
Kuulisin kyllä kun hän minua kysyy
huudahtaisin: sinä täällä.

Teoksesta Anna päivän olla kaikki

Akselin napa on hyvin voideltu,
siitä ei kuulu mitään,
mutta kaikki mihin pyörä ottaa
kitisee parahtaa.
Kuinka juuri sillä on pyörän ääni.

Sinun on vaikea suostua tähän,
että he tulevat kotiin,
istuvat kumaraan, kyynärpäät polvilla,
ja sanovat:
Ei kai sille sitten mitään voi.

Teoksesta Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille

Niin kuin suuri peltikatto ja sen päällä yksi ainoa
varpunen minä alan hyppiä tätä olemassaoloa.
Niiden vaunut, noiden varpusten, visertävät
täällä pitkin päivää, pysähtyvät sitten äkkiä, ja
minä olen matkalla ja sanon: jaha me olemme pe-
rillä, tämän paikanhan minä halusin nähdä. Ja
taas ja taas me lähdemme.
Mutta tuo suuri peltikatto, joka öisin jäähtyy,
soi kuin rumpu. Ja kun syysmyrskyt tulevat, mi-
nä alan tuntea millaista on tuulella tässä järjestel-
mässä, kun se kääntyilee siiveltä siivelle eikä an-
na minun nukkua vaan haluaa että ilmaisisin it-
seni. Että olet siellä, se sanoo. Eikä sitten mitään.
Se yltyy: se on siivet valkeanaan. Niin kuin tässä
maassa tuuli voi olla.

Tässä sitten makaan naama jäykkänä ja kuuntelen
Eiran kissaöitä ja muistelen Björlingin lausetta:
me näemme hurjan dramaattisen näytelmän jossa
kissat ovat ihmisten kaltaisia ja ihmisten elämä on
kuin totisuuden kivikova vuode.

Teoksesta Tuulen viime vuosi

Jokin häkintapainen muisto tässä on,
ruumiini:
Minä puhun, minä poistun siinä koko ajan.

Talven maa.
Minä silitän kuusenoksaa kuin koiraa.
Minä kuljen isäni unessa isäni maassa.

Onnellinen vai onneton
tällä rannalla älä kysy
minun päiviäni.
Pelkästä ilmanhengestä aalto
tuo hymyn huulillemme.

Teoksesta Kohtaamispaikka vuosi

Sinulla oli valkoinen huivi harteilla,
eikö ollutkin, varhaisaamu, talvi,
vähän kylmä, virkattu tai kudottu,
se huivi,
heräsin siihen, ei se ollut unta,
sinä puhuit vähän, sanoinko minä mitään.

Tuntee ihmisen ympärillä
hiljaisessa vaipassa monesti painavassa.

Tulee yö. Hyvin pimeä.
On niin lähellä näitä puita.

Minä kiersin pyöreässä talossa
vastapäivään
ikkunoiden merenvalon ajamana
                                 viileään pöytään.
Olin salmen puolella, söin siinä.
Ikkunan verhoissa purjeveneitä,
                                  mastot säkenöivät,
viiri lehahti.
             Nojasin kämmeneen,
pieni moottori teki lähtöä
ja kaarsi ympyrän.
Tämä on sama talo, jota minä kiersin talvella.
Minä näin kasvosi ulkopuolella,
        minä näin sinut tuossa voikukkia vasten
ja merta,
tämä on se talo,
                    minä ajattelin vuotta,
meren ikkunoissa niin avointa.

Udussa männyt vihreässä minä kohtasin sinut.
Oksalta putosi pisara veteen,
niin sen rengas, sen vuoden.

Teoksesta Kuutamourakka

Minä puhun sinulle unohduksesta
tulevaisuuden muistin,
kaikki toistuu eikä toistu,
minä puhun unohduksen vesistä,
minä annan muistin olla,
ja se on toinen.
Sanon rakastettu, kaivattu;
ja hän on mennyt. Ja hän on täällä.

Kaltaiset muistuttavat,
                    heissä on suuri muisti,
he ovat veden ja virtaavat yhdessä
monena aikana,
                           sinä olet hänen aikuisensa,
sinä kuvastat, kun hän virtaa,
                                muistutat,
olet hänen kaltaisensa, lapsi.

Teoksesta Puun syleilemällä

Mikä kannattaa maailmassa
se upottaakin,
puu on veden käsivarsilla
ja vesi on puun.

Minä nostan vedestä kiven,
vettä valuvan,
sen verran ison kiven
minä nostan vedestä
että vieritän rannan kadulle,
istun sille ja sanon
tämä on pohjan kivi, tämä,
katso tätä ei ole ennen nähty.

Teoksesta Kuka lukee kanssasi

En näe sinua enää, ja häilähtää
haaltunut vihreä kasvoja liki
kauan pidetyn puvun kangas

Ettei kastu pidän tätä adressia
takinrinnuksen alla,
lumisateessa etsin keltaista
postilaatikkoa, kun ei sinulla enää ole osoitetta.

Sellainen matkaviitta kuin hänellä oli,
eihän se kulu, ei sitä voi repiä,
hukata, sehän on mahdotonta,
minne hän meni, ei kai hän ilmankaan voi olla.

Merenjumalanäiti.
Hänellä on aina silmissä poikansa, kuu.
Kun hän katsoo sinua silmiin, hän katsoo merta.

Teoksesta Taivas päivystää

Kun kasvaa maailman näkyviin
ja tekee pesää
päänsä päälle
joskus lentää sinne
ja se on kevyt ja ui ilmassa

Kun sinä kysyt
loppuuko kaikki sitten,
pisaratkin,
kun ne tipahtelevat kalliolta
merenpintaan,
pienenä riuttana
toisiinsa kiintyneinä
keinuvat vielä.

Teoksesta Valekuun reitti

Olin mennä ohi kun kuulin,
tämä on ainoa eloonjäänyt,
ainoa eloon jäänyt päivä jokaisessa.

Maailma on kirkas nyt
           ja aukeaa.
Mitä minä sanoin,
        taivas ulottuu
sormien ja varpaitten
          väliin,
maahan asti,
ruoho nousee taivaaseen,
astutaan sinne, ystävä,
kävellään tämä viimeinen päivä.

Teoksesta Muistikirja

Mitä sinä muuta olet kuin nahkaa ja näköä?

Silmät, itäisen vuoren soihdunkantajat.

Missä muita kannat, kannat kättäsi maailmassa. Missä
sinä muita kannat kuin maailmassa.

Maasta puuhun lehteen kukkaan hedelmään käteen
suuhun; kaikki sisällä suuressa ruumiissa.

Näet valolla ja kuulet hiljaisuudella. Ja valo on ha-
jaantunut väreiksi ja hiljaisuus ääniksi tänne.

Teoksesta Maailmat lumen vesistöissä

Minun oli aina käännyttävä teiltä. Se on merenranta.

Näköisensä se on, autio, kadonneen tilassa. Mutta ve-
neesi vahvistetaan, terälehti on suoja, vedensileä.

Sinussa lintujen kanssa ja kaukaisilla vesillä kimalluk-
sen päivä.

Maan kulhossa tämä on veden ateria. Minkä se sitoo,
sen se nopeaan päästää.

Kielessä on monta sijaa.

Teoksesta Silmänkantama

Tuolla vaaleanharmaalla puulla on sinun korvasi ääni.

Yhtenä päivänä me keräämme ruusunkiulukoita. Riit-
tää päiväksi. Mereltä käy kova tuuli. Toisena iltana mi-
nä olen jo vanhassa pihassa. Muistin puut. Minä näen
omenoilta tuoksuvat tähdet. Millainen sato, kylmä
tuuli, eikä kumpikaan heistä tarvitse omaansa.

Teoksesta Tuoreessa muistissa kevät

Vain ne jotka lähtevät pitkälle matkalle, tulevat tänne,
eivätkä sitten muista tietä.

Suuri onnellinen maankiertäjäruusu.

Niin alhaalla kuin ylhäällä, kirkas metsäjärvi sanoo.

Maa nousee, tulee vastaan.

Jos tulet vettä pitkin, vettä pitkin on vaikea nousta

Joku kävelee tuolla varjo päänsä päällä, kävelyttää
sadetta.

Minun iloni löytää niin paljon tarpeetonta.

Mutta syksynpäivinä heijastuu koivu vahvankeltaisis-
sa lehdissä solisevaan puroon.

Teoksesta Kuulen taas äänesi

MITÄ ON EDESSÄ

Yö jää taakse, yhteinen varjo.
Se on kullanmusta.
Musta häviää, kulta jää.
Luvassa on kirkastuvaa.
Mutta ei silmin nähden.

JÄSENILLENI

Kuljen niin heikosti, tuuli
minut kaataa.
Vahvistukaa,
kelvottomat jäsenet,
pelkään että herätätte epäuskon.
Eivät lapsetkaan
uskalla kiipeillä puissa.

PARANTUAKSENI

Katajan kirkas tuoksu lähellä.
Parantuakseni kävelen
                        sen pensaan sisään,
sinne menen.
Merituuli painaa pehmeitä neulasia
                  jalkojani vasten.
Olen pukeutunut vihreänkirpeään
                                             hehkuun,
pääni vain pistää esiin ja
                        heilautan lippalakkia:
Täällä olen, kun kumarrun.
Täällä olen. Eikä kukaan näe minua.

Teoksesta Maskuja

Hän kulki vanhan äitinsä kanssa puistossa.
Tuomi oli puhjennut kukkaan, he pysähtyivät
sen alle, taivuttivat oksaa ja nauttivat tuoksus-
ta. Silloin siihen tuli ystävällinen herrasmies,
joka osoitti kepillään kauempana kukkivaa
puuta. "Mutta tuo tuomi tuolla", hän sanoi,
"minä haistelin sitä viime vuonna".

Masku seisoi nyt siellä missä oli kauaskantava
metsä.
Täältä minä voisin vaikka loikata rajan yli, hän
huudahti.
Mutta entä jos minut täyttä tolkkua vailla
olevana passitetaankin takaisin? Niin mitä se
sitten todistaa sitten rajantakaisesta?

Luuletko, että on mitään mahdollisuutta
selvitä tästä, Pompierus kysyi.
On mahdollisuus, Masku sanoi.
Mutta luuletko että se toteutuu, Pompierus
kysyi.
On se mahdollista, Masku vastasi.
Ja sekö pitää sinut niin rauhallisena kun minä
olen levoton, Pompierus kysyi.
Ei se pidä, Masku sanoi, minä vain yritän pitää
siitä kiinni, ettet sinä päästä sitä karkuun.
Mutta voiko se karata Pompierus kysyi.
Kyllä se on mahdollista, vastasi Masku.